Kisapäivä

Terve!

Kisat ovat nyt takana ja tässä ollaan pari yötä nukuttu ja pohdittu miten meni. Eiköhän käydä koko päivä läpi alusta asti.

Kuten kisa-aamuina on tapana, heräsin virkeänä jo seitsemän aikaan. Eihän siinä enää unta saanut. Painelin suihkuun miettimään mitä päivä tuo tullessaan. Valmistautuminen ei ollut mennyt ihan täysin putkeen. Rauta oli viimeiset pari viikkoa painanut hieman enemmän kuin olisin halunnut. Kisapäivä oli tosiaan lauantai ja olin maanantaina ottanut salilla avausnoston 155kg ja mahdollisen toisen noston 162,5kg suhteellisen helposti. Tavoitteeni oli 170kg, joka tuntui aivan täysin mahdolliselta. Tässäpä pätkä maanantain treenistä.

Suihkun jälkeen istahdin mukavasti koneen ääreen ja koitin saada ajatuksia pois tulevasta. En halunnut stressata, koska stressi vie ruokahalun ja ruuasta saa energiaa. Päädyinkin pelailemaan hetkeksi aikaa. Nälkä alkoi hiipiä ja aamupalaksi meni proteiinipirtelö, banaania ja pähkinöitä. Vähän syömistä, paljon kaloreita. Kisat Ylöjärvellä olivatkin jo alkaneet ja päätin avata nettilähetyksen ja tsiigailla menoa. Rokki soi ja rauta nousi. Penkki näytti hyvältä ja laskujeni mukaan oltiin ihan aikataulussa.

Hieman ennen yhtä lähdettiin vaimokkeen kanssa ajelemaan kohti Ylöjärveä. Kaikki oli pakattu jo monta päivää ennemmin, joten kaikki oli varmasti mukana. Matkalla naukkailin pullon Gatoradea ja siemailin vettä. Matka sujui mukavasti ja päästiin kisapaikalle. Pukuhuoneen kautta suoraan puntarille. Vaaka näytti 151,23kg. Aamupaino oli ollut tasan 150kg, joten olin saanut kerättyä hieman nestettä kroppaan.

Tästä alkoikin pitkä ja tuskainen odotus. Mentiin katsomoon istuskelemaan ja katsomaan naisten nostoja. Kello oli kahden ja puoli kolmen välillä joten omaan suoritukseen oli vielä pitkä aika. Koitin saada ruokaa kroppaan ja mässäilinkin siinä kermaperunoita ja lihapullia. Luonnollisesti Gatoraden kanssa. Fiilis oli tässä vaiheessa aika hyvä. Kisapaikalla oli hyvä tunnelma ja itselläni oli vahva olo.

Aikataulu kuitenkin venyi ja venyi, ja lopulta oma nostoaikani oli siirtynyt melkein tunnilla eteenpäin. En ollut varannut toista ruokaa mukaan vaan pelkkää naposteltavaa. Paine alkoi karata kropasta ja tunsin kuinka ei oltu enää iskussa. Aloitin lämmittelyt 16:45 josta oli laskujen mukaan noin 45min omaan ensimmäiseen nostoon. Kuinkas ollakaan, aikataulut venyivät hieman enemmän ja lämmittelyt pitkittyivät aivan turhaan.

Viimeisiä lämmittelyjä.

Kuten kuvasta näkyy, klo 17:25 otettiin vielä viimeisiä lämpöjä. Lämmittelyni olivat aikataulussa, mutta kisat eivät. Viimeisen lämmittelynoston piti olla 145kg ja olinkin jo siirtynyt lämmittelytilasta pois, odottelemaan ensimmäistä kisanostoa. Tein hieman laskutoimituksia ja totesin, että viimeisen lämmittelynoston ja ensimmäisen kisanoston väli olisi ollut 15min ellei jopa yli.

Keräsin kamppeeni ja palasin takaisin lämmittelytilaan, lastasin tankoon 150kg ja otin sillä viimeisen lämmittelynostoni. Tämä oli aivan turhaa energian haaskausta, mutta pakollinen paha, mikäli halusi pitää tuntuman rautaan yllä. Ensimmäiseen kisanostoon jäi aikaa 5-10min, mikä on itselleni sopiva tauko.

Kaikki oli valmista ja kuuluttaja kuulutti nimeni. Avausnostoon oli lastattu 155kg, mikä pitäisi olla itselleni helppo ja leppoisa nosto. Start, press, rack. Nosto oli hidas. Äärimmäisen hidas, verrattuna siihen mitä sen olisi pitänyt olla. Tässä vaiheessa iski oikeastaan epätoivon tunne. Missä oli kaikki se voima, mikä on löytynyt tässä kahden viikon aikana? Päätin laittaa seuraavaan nostoon 162,5kg joka oli todella maltillinen korotus. Olin suunnitellut toisen noston välille 160-167,5, joten asteikon alaosassa oltiin.

Nostojen välinen tauko tuntui ikuisuudelta. Olin vihainen, surullinen, epätoivoinen ja masentunut yhtäaikaa. Mielessä kävi kaikki pahimmat mahdolliset skenaariot ja kauhukuvat. Toisen noston aika koitti ja marssin sekavin tuntein penkkiä kohti. Start, press, rack. Nosto oli hidas, mutta hyväksytty. Paljon parempi kuin avausnosto. Olisiko niitä voimia sittenkin jossain? Ehkä rauta painoi vaan pään sisällä. Keräsin rohkeuteni ja viimeiseen nostoon laitettiin 167,5kg. Tämä olisi 2,5kg:lla oma ennätys. Eihän se 170kg ollut, jonka olisin halunnut nostaa, mutta ainakin lähellä sitä.

Pään sisällä oli tauon aikana tällä kertaa aivan erilaiset fiilikset. Toivoa, uskoa ja iloa. Hymy alkoi nousta huulille ja ajattelin että nautitaan tilanteesta. Olin äärimmäisen keskittynyt tulevaan nostoon. Vuorossa oli viimeinen nosto. Tätä varten oltiin tehty töitä monta kuukautta. Makasin penkillä rauhallisin mielin. Tiesin, että jos keskityn nostoon täysillä, pystyn siihen. Päätuomari antoi Start-komennon ja laskin tangon rinnalle. Laskussa tunsin pienen piston vasemmassa rintalihaksessa. Ei mitään häiritsevää, mutta ihan pieni tuntemus. Tuomari karjaisi Press, ja annoin tankoon 110%. Nosto lähti hyvin, mutta sitten tapahtui yksi niistä kauhukuvista.

Vasen rintalihas antoi periksi. Rauta tuli alas kahta kovempaa kuin nosto oli lähtenyt. Varmistajat saivat lähes yksin nostaa tangon telineisiin. Kipu oli kova. Keräsin kuitenkin itseni ja marssin pois lavalta. Päällimmäinen tunne oli pettymys. Kaiken sen työn jälkeen kroppa pettää juuri kriittisellä hetkellä. Ärsytti, kiukutti ja masensi yhtäaikaa. Tiesin kuitenkin jo ennen viimeistä nostoa, että voitto oli tulossa. Se ei kuitenkaan auttanut tässä vaiheessa mitään. Ainoa tavoitteeni oli nostaa 170kg, tai edes uusi ennätys. Nyt ei päästy edes lähelle.

Kisa oli ohi. Keräsin kamppeet ja menin odottamaan palkintojen jakoa. Edes kultainen mitali ei saanut hymyä huulille. Kotimatka oli tuskastuttavan pitkä. Puolet matkasta meni tilanteen sulatteluun ja itsensä piiskaamiseen. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin, että virheistä oppii. Ei auta muu kuin palata ajassa taaksepäin ja miettiä missä mentiin vikaan. Jos nyt jotain täytyy jossitella, niin täytyy sanoa että vain ollut päiväni. Aikataulumuutokset, myöhäinen nostoaika ja lämmittelyissä sohlaaminen varmasti häiritsivät tilannetta hieman. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että valmistautumisessa on joku mennyt vikaan. Loukkaantuminen oli vain jäävuoren huippu.

 

Mutta ei hätää, rinta ei hajonnut läheskään niin pahasti kuin aluksi pelkäsin. Lääkärissä ei tarvinnut käydä ja paraneminen etenee erittäin hyvää vauhtia. Muutoksia tullaan tekemään treeneihin, tekniikkaan ja ennen kaikkea niihin kisavalmisteluihin. Niitä on tosin turha miettiä vielä, sillä ennen seuraavia kisoja on vuorossa pitkä ja antoisa perusvoimakausi. Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea ja stay tuned for more!